Alla Samuli Pörstin tekemä Hilja Aaltosen haastattelu Suomen Viikkolehdessä Nro 43, 24.10.2001.

Tätä pitäisi jakaa laajasti ja kiireesti ja kehottaa jokaista lukemalla lukemaan kaikki rivit ja rivien välit, kysymään haastattelijan sanoja mukaillen '...kuulutko sukupoIveen, joka halusi oikotien Jumalan tuntemiseen. Etkö kestänyt kiusausta, vaan pyrit yläsaliin ennen ristiä, täyteyteen ilman kärsimystä?' - ja ajattelemaan ja tekemään parannus!

Hilja Aaltonen odottaa kotikirkkoaan takaisin Golgatalle

On maaliskuu. Ajamme juuri heränneessä valossa Rauhaniementietä Koukkuniemen vanhainkotiin. En tiedä, että edessä on yksi elämäni tärkeimmistä tapaamisista. Olen varannut pitkän liudan kysymyksiä jotka kaikki osoittautuvat turhiksi. Minua jännittää. Tuntuu, etten ole tämän haastattelun mittainen ihminen. "Mene vain rohkeasti sisään", hoitaja kehottaa minua osasto kolmentoista toimistossa. Astumme valokuvaajan kanssa Hilja Aaltosen pieneen huoneeseen. Jo kynnyksellä seistessämme hän kysyy meiltä "Julistetaanko missään päin Suomea enää oikein vanhanaikaista veren evankeliumia?" Takeltelen, että tulin kysymään tätä samaa häneltä. Minua helpottaa. Olen Jumalani huoneessa.

- Minä en jaksa näissä nykyajan seuroissa, kun on se kiitos, remu, kättentaputtaminen ja jalkojen kolistaminen, Hilja Aaltonen sanoo. Minä olen vieras ja muukalainen. Täällä yksinäisyydessä minulla on kirkkohetket ihmisten kanssa, jotka ovat ahtaalla Jumalan edessä.

- Vaikka tällaiselle ihmiselle kuinka huutaa halleluja tai hyppii sen edessä, ei se tule autetuksi. Siihen itkuun täytyy osallistua ja kuunnella, mitä sydän sanoo. Tätä kaipaa koko Suomen Siion, tätä hiljaista, Golgatalla syntynyttä elementtiä.

Hilja Aaltonen palaa sydämessään viime vuosisadan alkupuolelle, synnyinpaikkakunnalle Multialle. Kirkolla oli tuohon aikaan herätystä, ja ihmiset tulivat suurin joukoin sanankuuloon. Tiet olivat mustanaan kansaa, ja lattiallakin istui kuulijoita. Saan kiinni menneen maailman hiljaisuudesta. Siitä kunnioittavasta ja arasta olemisesta, jossa pohjoisen metsäkylillä elettiin. Ei ihminen ilman Jumalaa sen vanhurskaampi ollut, mutta jotain hyvin herkkää ja todellista olemme menettäneet.

Kirkossa saarnasi tuohon aikaan rovasti Oskari Kättö. Hän nousi saarnapaikalle polviltaan Jumalan neuvotteluista. Kyyneleet valuivat, kun hän avoin Raamattu kädessään aloitti: "Tämän Jumalan sanan kohdalla minä olen ollut ahtaalla Jumalan edessä. Minun pitäisi tästä teille puhua, ja mitä minä raukka osaan?"

- Sitten kun Kättö avasi suunsa, siellä itkivät kaikki, Hilja Aaltonen kertoo.

- Tämä nykyinen aika on kadottanut vanhanaikaisen evankeliumin. Kyllä sydämet odottaa nytkin, mutteivät ne tule tyydytetyiksi, jos julistajat kertovat hienoja juttuja ja matkakertomuksia. Mutta kun tulee tuikahdus Golgatasta, sydän särkyy ja toinen sydän kiittää hiljaisen kiitoksen.

Hilja Aaltosen evankelistan kutsu kypsyi piian tehtävissä Keuruulla. Hän jätti kesällä 1930 uransa nuorisoseuraliitossa tultuaan Eeli ja William Jokisen kokouksissa uskoon. Kun evankelistan kutsu vahvistui, hän ei koskaan pyrkinyt puhumaan suurille juhlille. Pikemminkin hän viihtyi korpikylien tupaseuroissa, niissä pyhäköissä, joissa tavallinen suomalainen kohtasi Jumalansa. Näissä metsäkirkoissa kypsyi se maanläheinen ilmaisu, joka on ollut ominaista myös hänen kirjalliselle tuotannolleen.

Hilja Aaltonen meni naimisiin 1938 Efraim Aaltosen kanssa, joka hänkin oli Vapaakirkon työntekijä. Vain noin puolitoista vuotta häistä eteenpäin syttyi sota ja miehet kutsuttiin rintamalle.

Kaikista synneistä

- Palvelin kansaa lottana sodan tuntumassa. Vein kodista kotiin sanomaa kaatuneista ja pidin kädestä kiinni onnettomia, Hilja Aaltonen kertoo.

- Toisessa kohdassa syvät kärsimysten ajat rakensi ja sitoi, toisessa kohdassa murskasi kaiken, niin etteivät ihmiset enää kyenneet normaaliin elämään. Se on lyönyt vammat minunkin sieluuni ja ollut kaikupohja tähän työhön, jonka Jumala on minut pannut.

Jatkosodan alkaessa Hilja Aaltnen jäi vastasyntyneen Jorma-pojan kanssa pieneen, rauhan aikana rakennettuun saunakammariin Kihniölle. Keskellä omaa, jokapäiväistä ahdistusta mökissä alkoi käydä myös kaatuneiden äitejä ja vaimoja. Hän itki näiden rikkiraastettujen naisten kanssa monta itkua. Tuona aikana laskettiin perustaa sille sielunhoitajan tehtävälle, joka on jatkunut siitä lähtien osana hänen päivittäistä elämäänsä.

- Olen joutun sen oikein tenttimään Jumalan edessä, että veri puhdistaa kaikista synneistä. Kuullessani monia hirvittäviä asioita on täytynyt sanoa, että tuostakin synnistä. Mitään ei jää, kun veri on puhunut.

- Tätä vanhanaikaista julistusta minä kaipaan nyt. Sitä jykevyyttä, mitä ennen oli. Jeesuksen veren voimasta puhutaan, että se on niin kuin matkassa, mutta se ei ole tuossa, hän napauttaa sormellaan.

- Tämän päivän ihminen lähtee satojen kilometrien päästä ajamaan tätä lähdettä kohti, mistä on kuulunut Golgatan ääni. Voi että meidän papit ymmärtäisivät tämän... Pienen ja ison seurakunnan paimen, että kun se menee saarnapaikalle, se menee tämän painon alta, ja se on kysynyt Jumalalta, mitä minä saan puhua. Että se on Pyhä Henki, joka on valmistanut sanoman.

- Minua pelottaa se, täytyykö meidän kokea jälleen hyvin vaikea aika. Meillä on liian hyvät ulkonaiset olosuhteet. Sotien aikana kuolema astui joka päivä kynnyksen yli. Me elimme sen väkevän käden alla ja se ajoi meitä hätämme kanssa Jumalan eteen.

Sydän ymmärtää

-Kyllä se niin näyttää olevan, että Jumalan täytyy jotakin lyödä meissä rikki, Hilja Aaltonen sanoo. Se on niin harvoin, kun terveessä juoksussa otetaan Jumala täydestä. Se on meillä matkassa, se on puheessa, mutta sydän on kaikkea muuta täynnä. Vasta kun on sattunut oikein kipeästi, sydän alkaa kuunnella Jumalaa.

Hilja Aaltonen kuivaa välillä kyyneleitään. Saan sisimmässäni vastauksen kysymykseen, miksi aikamme uudet hengen virtaukset ovat tehneet minut niin levottomaksi. Aivan kuin Jumala olisi luonut ihmiseen syvyyden, joka voi saada rauhan vain Golgatan evankeliumista.

- Tänä päivänä sanotaan, ettei nykyajan ihminen ymmärrä vanhanaikaista sanomaa. Voi olla, että nykyajan ihminen ei ymmärrä, mutta nykyajan ihmisen sydän ymmärtää ja maistaa, missä on Golgatan leipä.

- Minä odotan nyt sellaista vanhanaikaista herätystä. Minulle on näytetty kaksi miestä - en ole nähnyt kasvoja, vaan niskat - jotka Jumala ottaa huutavan ääneksi Suomessa. Se on ihana aika, ei pitkä mutta väkevä ja raitis. Odotan, että se alkaa armolahjojen kentästä. Ei hurmosliikkeenä, vaan hiljaisena ja jykevänä, Jumalan sanan mukaisena. Sairas paranee kesken evankeliumin saarnan pyhässä vakavuudessa ja me näemme ihmeitä.

- Odotan, että se alkaa kirkon, kansanlähetyksen piiristä. Silloin olisi se väärän pelko pois ja ihmiset uskaltaisivat tulla. Kun siellä alkaa elävä evankeliumi kuulua ja kaikua, se kokoaa koko Jumalan lauman. Ei siinä elävässä uskossa ole minkään kirkon leimaa, Golgatan leima vaan.

Hyvästellessäni Hilja Aaltosen ihmettelen sitä rauhaa, jota sisimmässäni tunnen. Kuulun sukupoIveen, joka halusi oikotien Jumalan tuntemiseen. Emme kestäneet kiusausta, vaan pyrimme yläsaliin ennen ristiä, täyteyteen ilman kärsimystä.

Jossain syvällä ihmisen sisimmässä on tunto, joka erottaa aidon Golgatan leivän maun. Koko kotimatkan kuuntelen haastattelunauhaa itken... minun isieni ja synnyinmaani Jumala! Joka on kätkenyt koko kirkkautensa vanhanaiseen veren evankeliumiin.

93-vuotias Hilja Aaltonen asuu Tampereen Koukkuniemen vanhainkodissa, jossa liikkuminen onnistuu hyvin kävelytelineen avulla. Hän on joutunut luopumaan puhujamatkoista huimauksen takia, mutta jatkaa vanhan virkansa hoitoa omassa huoneessaan.

Hilja Aaltonen haluaa osoittaa edelleen tietä Golgatalle. Hän uskoo, että on tulossa herätys, joka kaataa raja-aitoja. - Odotan, että se alkaa armolahjojen kentästä. Ei siinä elävässä uskossa ole minkään kirkon leimaa, Golgatan leima vain, Hilja sanoo.

teksti Samuli Pörsti

Etusivulle